Pakko myöntää, minulta on turha odottaa jokapäiväistä päivitystä täältä blogistani, kirjoitan tähän ajatukseni ja katson, mihin tämä etenee.
Tilanneraportti: kesätyö Kuopiossa, kämppä Neulamäellä.
Olotila: vakaa, mutta onnellinen . . . luulisin.
Kun en tuonut muuttokerrallani kannettavaa tai muuta viihdettävä suuren tavaralastin takia, minulla oli aikaa olla itseni kanssa. Ei mitään taustamusiikkia, ei telkkaria päällä keskustelemassa minulle... vain minä ja itseni.
Kävin sieluni matkan rauhassa ja koen itseni enemmän ja enemmän, jota olen työntänyt pois. En ole osannut tunnistaa itseäni, kuka aidosti olen. Mutta monta faktaa myönnän itsestäni: en osaa ottaa kunnolla ihmisiin yhteyttä, haluan jatkuvasti miellyttää, älyttömän tunnollinen töissä eikä voi sietää omia epäonnistumisia/vihreitä ja ottaa itseensä niin, että sielu ratkeaa. Vaikka virheet olisivat pienet ja vähäiset, koen ne suurina esteinä alussa, mutta rauhoitettuani en tajua, miksi vedin herneitä nenään yhdestä pienestä ongelmasta.
Mutta vaikka olisikin esteitä ja haasteita, kaipaan tällä hetkellä suurinta haastetta elämääni:
parisuhdetta.
Vaikka käsketään nauttia sinkkuudesta, en koe tätä elämäni parhaina hetkinä kun elämäkin on käyty n. 20%. Ei tässä mitään, sinkkuna voin keskittyä ystäviin ja omiin juttuihin. Mutta seurustelu saisi minut pitämään muihinkin ihmisiin yhteyttä. Se kasvattaisi minut että rikkoisi uudelleen ja uudelleen. Kuten sanotaan, ainoa tie on ylöspäin. . . eikä alaspäin ole enää paluutta. Voinko toivoa matkan varrelta turvan ja sydämelleni lämpimän sylin.? Onko liikaa pyydetty.?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Share your comments, thank you.