Olin kadottanut itseni kesällä tähän nykypäivään asti.. Luulin löytäneeni itseni, mutta menetin itseni, kiittäen kesäpaikan pomoani. Kukaan ei ole polkenut itsetuntoani niin paljon kuin hän. Enkä ole itkenyt näin usein ja voimakkaasti jonkun ihmisen sanoista.
Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.
Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista.
Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä.
Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa.
Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...
Kiitän, rakkaat....
Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.
Kaksi yötä sitten heräsin pakottavaan tunteeseen:
kaipasin lämpöä vierelleni.
En kaivannut seksiä tai mitään himokkaita suudelmia.. Vain hentoja suudelmia, lämpöä, halauksia, käsiä jotka vaeltelisi vartalollani..
Kaipasin kosketusta niin älyttömästi.
Keneltäkään en voi vaatia tätä, kun en uskalla antaa ketä tahansa koskettaa ja suudella minua. Mutta mistä saan sen lohdun?
Ja tiedän ja ymmärrän, ettei haaveilu auta, vaan pitää etsiä se henkilö, johon haluaa luottautua. Mutta etsimälläkään ei voi löytyä.
Näin neljän vuoden sinkkuna voin sanoa, että se henkilö sattuu paikalle, kun sitä vähiten odottaa.
Olen kokeillut erilaisia ihmisiä, jutellut ja ihastunut. Mutta vain yhden kanssa olen antanut suukkoja. En anna vartaloani niin helpolla ja en kenelle tahansa.
Joskus on tullut sellaisia tunnetiloja, että tekisi mieli vaan käydä kiinni ja antaa himoille vallan. Antaa vartalolle vallan tehdä oman halun mukaan...
Kaupungilla on tullut vastaan monen monta komeaa yksilöä, jotka voisi vaan kaapata mukaan.. Puhumattakaan niiden selkien leveydestä (myönnän, selkäfetissi <3)..
Kosketuskiintiö ei oikein tule täyteen, vaikka itseään koskettaisi ties monta kertaa.
Loppujen lopuksi tarvitsen sen toisen osapuolen, haluan seikkailla toisen vartalossa kuin tutkimusmatkalla...
Käydä läpi kukkulat, syventeet ja haistaa karkeaa ihon tuoksua.
Tuntea sormenpäissäni karvojen karheus, luut nahan päältä ja huulien pehmeyden.
Voi, miten kaipaan miehen vartaloa ... ja sen voimakasta ihon tuoksua.
Pitääkin olla vaativa maku miehiä kohtaan, kun en anna itseäni niin helpolla. : D
Mutta sainpa himoani purettua tekstiin,.. ainenkin osan.. ^__^;;
Sitä on tullut oltua Savonlinnassa kaksi viikkoa. Sainpa nähdä rakasta perhettäni, viettää aikaa ystävieni kanssa ja hoidettua kämppä- että kouluasiat pois alta.
Mutta ne kaksi viikkoa menikin nopeasti.
Tänään tuli purattua muuttopahvilaatikot ja laitettua tavarat omiin paikkoihin. Plus tuli siivottua ja puhdistettua vessa .. hyi hitto, miten pönttö voi haista... Ja nyt jumittelen tässä ja ihmettelen, mitä teen nämä viimeiset kaksi viikkoa. Haluaisin niin käväistä viikonloppuna Savonlinnassa, mutta mistä matkustamiseen menevä raha?
Oma rahatilanne on jo niin tiukalla, ettei ole varaa hengittää... Ja suunnitteilla olisi verhoilla sohva, ommella uudet koristetyynyt ja verhot kämppään. Ja tehdä iso kangastaulu, riippuen onko pingoitettu puukehyiksiin vai ommellaan päärmeet, johon pujotetaan puukeppi ja laitetaan roikkumaan. Huuuuhhhh... rahaa menee jo kankaaseen.. tai säästän rahan myöhempään aikaan.
Ja ajatella: koulukin alkaa parin viikon päästä ja vieläpä Muotoiluakatemia. Tittelikin jo kutittelee mukavasti kielessä, en voi vieläkään uskoa, että pääsin sinne. Tuntuu, että olen ottanut askeleen eteenpäin aikuisuuteen. Ja askeleen erakoitumiseen. Pitää se tottua olemaan yksinkin... Mutta saatan pummiutua jonkun luona, kun kaipaa aina ihmisen seuraa. ;D
Katsellaan, mitä tämä tie tuo tullessaan... olen samaan aikaan hämilläni että innoissani.. : 3
" Tämä päivä on aina täällä,
huominen ei koskaan "
