.ongelmana keho.

Varoitan, ei kovin positiivista tekstiä tulossa.

Minä en yhtään tiedä, miten kauan jaksan tätä menoa.

Vaikka koulujen pitkät päivät ovat vasta alussa, olen jo väsynyt. Minua ei kiinnosta, minua ei huvita tehdä mitään projektia vedestä. ERITYISESTI jos meillä on niin monta tehtävää annettu eri kurssista ja sanotaan, että tehdään KOULUN JÄLKEEN.

Joo, minä todellakin jaksan klo 16.30 jälkeen tehdä kouluhommia, kun menen takaisin kämpille ja olen siellä perillä n. viiden aikoihin ja tiedän, miten paljon hommia odottaa siellä ja miten moni asia vainoaa minua.
Ja vielä pitää stressaantuneena odotella, kun pääsisi kuulemaan, saako kesätöitä ja jos ei saa, niin pitää etsiä sitten harjoittelupaikka lyhyessä ajassa. 

Kaikkien näiden asioiden aiheuttamat paineet näen jo kehostani:

Näen, kuinka kylkiluut tuntuvat ja loistavat nahkani alta.
Kuinka rinnat ovat kuihtuneet pois
Kuinka hartiani ja niskani ovat muuttuneet koviksi lihoiksi
Kuinka kasvojeni ne pyörteät piirteet ovat kadonneet 


ja näen kalpean tytön, jonka en tunnista itsekseni.Ja olen kyllästynyt katsomaan itseäni. En osaa arvostaa itseäni .. enkä tiedä, osaanko
luokitella ulkonäköäni mihinkään suuntaan.

Ja yhteyksien ottaminen ulkopuoliseen maailmaan vaan vähenee.
Minä en vaan yksinkertaisesti jaksa, vaikka kuinka kaipaan ja tarvitsen sitä.

Mikä minua vaivaa?
Hakisinko apua, vaikka tiedän, ettei minua oteta tosissaan?

Ne näkisivät minut vain yhden nuoren kaikkien muiden joukosta, jonka ongelmat ovat paljon pienet verrattuna muihin ongelmanuoriin.


Ei, minun on pakko jaksaa ja selviytyä tästä.
Keho, kestä vielä kesään asti niin sitten saat levätä.


 

stop excisting and start living.

Olin kadottanut itseni kesällä tähän nykypäivään asti.. Luulin löytäneeni itseni, mutta menetin itseni, kiittäen kesäpaikan pomoani. Kukaan ei ole polkenut itsetuntoani niin paljon kuin hän. Enkä ole itkenyt näin usein ja voimakkaasti jonkun ihmisen sanoista.

Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.

 Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista. 

Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja  pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä. 

Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa. 

Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...

Kiitän, rakkaat.... 

Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.

.when fear cuts your heart.

Pelko on inhottava asia... Se on kahle,.. et pääse siitä irti, se iskee väärään aikaan ja voimakkaasti..

Ja itse olen koettanut päästä omasta pelostani eroon:

minä pelkään humalaisia miehiä... ihan älyttömästi.
Syy pelkoon on menneisyydestäni: noin kuusi tai seitsemän vuotta sitten äitini tutustui mukavaan mieheen; ystävällinen, piti meistä lapsista, vei meidät Tykkimäkeen kesäisin...
Mutta miehen todellinen puoli tuli esiin... Hän on narsisti.
Hän hakkasi äitiä (hakkasi silloin kun emme nähneet), humalapäissään huusi meille, piti melua yllä...
Muistan sen isänpäivän, kun tämä mies tuli humalapäissään vihaisena kotiin...
Tyytymätön, ettei hänelle leivottu kakkua ja keitetty kahvia...
Ja muistan, miten äiti tuli meidän seuraan piirtämään,.. muistan äidin kyyneleet ja sen tuskan kasvot, jotka toivoivat tämän painajaisen loppuvan.   

Minua pelotti,.. niin paljon, etten tiennyt, miten pelastaa äidin tuosta hirviöstä...

Lopulta siskon, veljen ja äidin kanssa muutimme toiseen asuntoon ja mies jätti meidät rauhaan.. Ja niin me luulimme. 

Tähän päivään asti eron jälkeen mies on yrittänyt lähettää tekstiviestejä muutaman kerran kuussa äidillemme; haukkunut häntä, seksuaalisesti vietellä, kohottaa hänet maasta taivaisiin ja puhui meistä lapsista eroottiseen sävyyn.. Näitä viestejä on tullut jo viisi vuotta, eikä ne tunnu loppuvan.
Kun tapasin tämän miehen nuorena, siinä samalla rakentui kuvani mieheistä.. ja lopulta rakentui pelkoni, jonka olemassaoloa en aikaisemmin tajunnut...
 
Olen vain sulkenut sen sydämeeni ja vältellyt ottamasta sitä päivänvaloon.
 
Mutta pelkoni on vahvistunut, jos harjoittelupaikkaani tuli asiakkaaksi tulee vahvalle alkoholille tuoksuva, humalainen, aikuinen mies hieman korotetulla äänensävyllä, peitän paniikkini ja koetan palvella asiakasta säädyllisesti. Ja kun asiakas häipyy, karkaan vessaan ja itken hysteerisesti ahdistukseni pois. Minusta ei olisi yksinään baariin menijäksi.. Ties minkälaisen kohtauksen saisin ...
Mutta tämä on taakka, jota joudun kantamaan. En voi vältellä juoppoja juurikaan missään maassa, niitä on väkisin kaikkialla.

Haluaisin vain pärjätä enkä pelätä mitään...