Tuntui, etten koskaan tottuisi elämään yksinäni, ei minusta olisi siihen. Tarvitsen sen tutun ihmiskontaktin, melkein joka päivä. Saan jutella hänelle, kertoa huolet tai vaivat ja nauraa ilosta.
Mutta kuuden viikon jälkeen alan tasaantua. Pari kertaa viikossa tulee soitettua perheelle tai muutamille ystäville, mutta ei sen enempää. Kerääntyneet stressit ja ahdistukset väistyvät datailessani japanilaista draamaa, että näillä mennään. : )
Työssäharjoittelu on tuntunut mukavalta ja samaan aikaan rankalta. Mutta opinpa raa'an koulutuksen kautta ja se on parempi. Tuleepahan oltua töissä melkein yhdeksän tuntia putkeen ilman että hommat loppuvat siihen. Pomokin joka päivä komentaa minua menemään asuntolaan, etten työskentele itseäni henkihieveriin,... mutta mitä jos en halua asuntolaan? Minä niin viihdyn töissä..
Mutta en oikein asuntolassa. Se ei tunnu kodilta eikä turvapaikalta.. Vain paikka, jonne on pakko mennä lepäämään. Vain kolme viikkoa töitä niin palaan takaisin kotikaupunkiin ja päättötyön pariin.
Can't wait to start sewing at school. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Share your comments, thank you.