Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.
Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista.
Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä.
Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa.
Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...
Kiitän, rakkaat....
Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.
Olet pienestä asti etsinyt itseäsi ystävien kautta ja tämän elämänkin pohjalta. Siinä menee aikansa nähdä, kuka minä olen ja mitä osaan.
VastaaPoistaOlet hyvin pohtinut askel askeleelta omaa luonnettasi, sen piirteitä ja sen pohjalta rakentanut itsesi mitä olet nytten.
Kokemuksesikin painoivat sinua maahan, välillä niin paljon että et itse jaksanut nousta sieltä ilman muitten tukea. Monenkin itkun aikana opit itsestäsi lisää ja jaksoit jatkaa.
Sinulla on ihana luonne, älä anna toisten sanoa toisin siitä : )