enjoy the little things

Laitetaanpa positiivisempaa tekstiä kehiin. 

Aloin selailla näitä blogini tekstejä ja tajusin, että olen vain kaivanut syvempää surun kuoppaa itselleni... Vaikka asiat ei pitäisi olla niin pahasti kuin ne ovat. [*kröhömn* ylireagoiva henkilö]

Jokaiselle päivälle löytyy se hopeareunus, josta voi iloita. 
Kaverien naurut.
Auringon lämpö laskeutuen kasvoillesi.
Suklaapala tehden sylitanssia kielellesi.
Silmäruokaa luonnosta.

 













Ihminen ei ole tarkoitettu juurtumaan omaan suruun, vaan rakennettu jatkamaan eteenpäin. 
Onnellisuus on loppujen lopuksi SINUN päätettävissä, muut antavat/laskevat lisätehoa.
 
Rakkaat ihmiset, nauttikaa pienistä iloista.
Tärkeintä on, että teidän on hyvä olla. <3

Kiitän Luojaani sinusta.

Tittelin mukaan haluan jakaa tämän kappaleen sanat teille että rakkaalle ystävälleni, Empulle.
I love you, my dear,... like a ground loves the rain.


Niin poika tyttöään rakastaa
Kuin ei olisi muita täällä lainkaan
Ja haluaa, tahtoo päivästä toiseen kantaa
Iloja ja suruja
Jakavat salaisuuksia ja kaipuu on liian kaunista
Ei sitä voi sanoin kuvailla
Paitsi näin:

Kiitän Luojaani sinusta
Kiitän Luojaani sinusta

Niin äiti lastaan tuudittaa
Hellimmin käsivarsillaan
Ja haluaa, tahtoo elämän opettaa
Kyynelillään kostuttaa sen maan
Jolla lapsensa hiljaa kasvaa saa
Yön syliin hiuksiaan silittää
Ja jättää uneen lämpimään
Kuiskaa näin:

Kiitän Luojaani sinusta
Kiitän Luojaani sinusta

Niin ystäväänsä vuoteessaan
Rukouksissaan muistaa
Ja haluaa kiitoksen taivaisiin kohottaa
Vietetyistä öistä saa
Aamun valvotuista laulamaan
Yhdessä yössä kun oppivat toistensa sielut tuntemaan
Laulu kiirii halki maan

Kiitän Luojaani
Kiitän Luojaani sinusta
Kiitän Luojaani sinusta

Kiitän päivistä

Kiitän hetkistä

Valvotuista öistä

Kiitän sydämen retkistä, syleilyistä, noista rakkauden töistä

Give me sorrow, I break it into love.

Loma on vihdoinkin tullut ja puolessa välissä ollaan.
Ja vihdoin ei tarvitse koulussa kärsiä yli 50 tuntia viikossa. Siinäpä on mukava jutella selviytymistarina ammattikorkeakouluun hakeville. Mutta seuraava jakso on sentään helppo, noin 20 tuntia viikossa ja hieman laskee/nousee tuntien määrä viikkojen rullatessa. 

Loppujen lopuksi, ihmettelen vieläkin, miksen palanut pohjaan jakson aikana...?
 
Tunsin kovaa henkistä painetta, fyysistä väsymystä tulla kämpälle, ahdistuneisuutta tehdä koulutehtäviä huolella, koettaa tulla toimeen ihmisien kanssa..
 

Mutta ei.. Jaksoin kuin jaksoinkin.


Onko minusta tullut loppujen lopuksi vahva vai pystyn vain sietämään ankaraa painetta ja löytämään ne elämän pienet ilot?... Vai loppujen lopuksi en jaksanut enää välittää koulun liittyvistä paineista?.


En tiedä, en välitä, selviydyin tähän asti niin miksen nytkään selviytyisi? 



 En yksinäni tähän asti päässyt... siitä olen varma.


 Tästä saan kiittää rakasta Emppuani, joka jaksoi soitella minulle. Minulla on paha tapa olla soittamatta ihmisille, kun väsyttää niin kamalasti.. henkisesti että fyysisesti.. Mutta Emppu on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Hän on antanut energiaa tuleviin päiviin ja asennetta jakson portfolion tekemiseen.
 

Jotkut saattavat närkästyä, kun en ole ottanut yhteyttä.. mutta hei, ihmiset: tämä on jäänyt tavakseni. Ja soitan aina ihmisille, kun siltä minusta tuntuu. Ja Empun ja perheen kanssa tulen parhaiten toimeen. Ja he ymmärtävät, etten ota joka päivä yhteyttä. Siitä he eivät loukkaannu... ja olen onnellinen siitä.
 
Ja onnekas <3.