frustrated like caged animal

"Pitäisi varmaan kasvattaa hiukset pidemmiksi."

"Hieno ajatus, sinusta voisi tulla naisen näköinen."

Vaikka tuo edellinen lause oli vitsin puoleinen, silti se jäi vähän kaivaamaan sisälle.

voisi. tulla. naisen. näköinen.

Ja en ole koskaan ollut? En silloin, kun täytin 18-vuotta ja omistin vielä "pitkät" hiukset?

Ja se ei tee minusta naista, kun kuuntelen raskaampaa musiikkia? Ja se ei tee naista kun vähän pukeutuu poikamaisesti?

Ja en ole mahtanut ajatuksilleni mitään, kun alkanut huomata, että ihmiset oikeasti TUIJOTTAVAT minua . Savonlinnassa se ei ole samanlaista, mutta täällä Kuopiossa se tuntuu olevan yleistä. Ihan häiritsee. 

Naisille sorrun mulkkaamaan, vaikka he eivät tahallaan tuijota.. Mutta taas miehille joko mulkkaan tai teen ihmettely-katseen. Hetikö siinä päät kääntyy. Jos tästä laskettaisiin pisteitä, olisin aika master-tasoa.

Ja pääsinpä koulun penkeille. Alussa on aika helpon puoleista, mutta kyllä se tästä "paranee".. 

Urh,. saapa ajatuksia pyörimään muualle ja näkemään luokkakavereita erilaisin mielin. 

Mutta kunhan muistaisi ottaa yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan. . . jotka oikeasti välittävät.

Oh God,... how I miss those days...

.road like meeting stranger.

Viime ajan tuntemukset ovat olleet aikamoiset:

Olen tuntenut:
- surua
- suurta iloa
- mielihyvää
- ahdistusta
- laiskuutta
- ja suurta nälkää kokea jotain uutta.



Opiskelut menee liian helposti ja tylsiksi, niin tämän hetkinen elämäntilanne on samassa tilassa. Tulee enemmän datailtua ja nähtyä ihmisiä enemmän. Tietenkään en ole laiminlyönyt koulutehtäviä esim. äidinkielen kirjoituksia. Kaikki on kirjoitettu, mitä on annettu tehtäväksi. Ovat vain tulostusta vaille valmis... mutta ongelmana on se, että koulussa ei saada aikaiseksi mitään. Päivänselvää teoriaa tunneilla, ryhmätyö kokoamista vaille valmis ja siihen ei mene kuin tunti aikaa tehdä 15-20 minuutin esitys. Ja ryhmätehtävän esittäminen alkaa 20.12. Että aikaa on... 





Joululahjoja aloittelen kohtapuolin tekemään, kunhan tuki pamahtaa tilille ja pääsee vihdoin ja viimein tekemään. : ) Ah, sitä tekemisen iloa! <3
Ja aikaakin riittää. : ) Sitten ongelmana on itse antaminen.. Hmmm.. pitää sitten lähettää postissa tai reissata. : D

Nyt voin toivoa, että koulu alkaisi hiljalleen mennä vaativammaksi, muuten menetän opiskeluhaluni.. Mutta eiköhän se tästä, pienmuotoinen loma on menossa ja muutaman viikon päästä alkaa joululoma. : ) <3 Omnom, jouluruokaa ja suklaata. <3...
(eiiiii,... en ole herkkusuu tai mitään...)

Näyttää olevan pienmuotoinen lumimyrsky menossa, toivotaan lunta nyt tälle kalsealle Suomelle.. ^__^ 

Deep breath & needle in the hearth

Loma häämöttää jo loppuaan. Enää huominen jäljellä lomaa.
Astuttuani kämppäni sisälle, tunsin hiljaisuuden menevän vartaloni lävitse ja tajusin olevani vihdoin yksin. Mikään ei tuntunut niin hyvälle kun ei tarvinnut olla toisen armoilla ja sai hengähtää. 

Soittaa sitä musiikkia mitä halusit. 
Ottaa vaatteet pois ilman mitään pelkoa. 
Mennä nukkumaan silloin kuin haluaa. 

Ihana vapaus. 

Mutta sen tiedän, etten viihdy pitkään yksinäni.
Noin yhden vuorokauden tykkään ottaa etäisyyttä ihmisiin ja sitten alan kamalasti kaivata sosiaalista kontaktin ottamista.
 
Ja ikävästi huomasin, että en viihdy niin paljon äidin kanssa mitä viimeksi.
Äiti on minulle todella rakas...
mutta tuntuu, ettei hän kuuntele syvälle asti.
Ja kuinka hän purkaa turhautumisensa minuun.. jutellen summan mutikassa omasta asunnostaan sisustusharrastuksestaan ja vittuilee omasta kivustaan.. 
 Mutta loman aikana hän ei ole kysynyt vakavasti minun vointiani.. Ei kertaakaan, koko viikon aikana..
Ja vain nämä lauseet jäi syvälle asti mieleeni.

"Ei kukaan nykyään kuuntele minua..."
 
"Olen läski, painan liikaa..."
 
"Kukaan mies ei välitä minusta, olen varmaan niin paska ihminen.."
 
"Sinä ja siskosi tuijotatte vaan omaa napaanne, ette oikein toisista ihmisistä välitä.."


Miten minä vakuutan omalle äidilleni, ettei hän ole läski ja hän todellakin on ihanin ihminen maailmassa..?
Ja miten pahalta tuntuu, kun oma äiti, se peruskallio elämässäsi ja se totuuden ääni, haukkuu sinua itsekkääksi ihmiseksi, vaikka kuinka yrität kuunnella hänen suruaan ja olla hyvä muille ihmisille.. ja koittaa olla se tuki ja turva.. 
 En halunnut äidin edessä itkeä. Nielin sen ja vittuilin takaisin hymysuin. . .  

Vaikka todellisuudessa se koski henkisesti niin paljon, etten saanut seuraavana yönä unta . . . ja ruoka ei maistunut koko päivänä.

Vaikka tämä tuntuu teille tyhmältä, mutta äitini on todella tärkeä ja hänen avullaan olen selviytynyt elämässäni. Ja haluan myös auttaa häntä....

Mutta nyt tunnen, että on aika olla vähän erillään ja ottaa itsenäisesti omat askeleet elämäänsä. Tosissaan, äidin uusi koti ei tunnu omalle turvapaikalle,.. vaan vankilalta hänen armoillaan. Hyvä, että pääsen pois sieltä muiden rakkaiden ihmisien luokse.
 
Kiitän heitä, olette Jumalan lahjoja minulle . .

Give me sorrow, I break it into love.

Loma on vihdoinkin tullut ja puolessa välissä ollaan.
Ja vihdoin ei tarvitse koulussa kärsiä yli 50 tuntia viikossa. Siinäpä on mukava jutella selviytymistarina ammattikorkeakouluun hakeville. Mutta seuraava jakso on sentään helppo, noin 20 tuntia viikossa ja hieman laskee/nousee tuntien määrä viikkojen rullatessa. 

Loppujen lopuksi, ihmettelen vieläkin, miksen palanut pohjaan jakson aikana...?
 
Tunsin kovaa henkistä painetta, fyysistä väsymystä tulla kämpälle, ahdistuneisuutta tehdä koulutehtäviä huolella, koettaa tulla toimeen ihmisien kanssa..
 

Mutta ei.. Jaksoin kuin jaksoinkin.


Onko minusta tullut loppujen lopuksi vahva vai pystyn vain sietämään ankaraa painetta ja löytämään ne elämän pienet ilot?... Vai loppujen lopuksi en jaksanut enää välittää koulun liittyvistä paineista?.


En tiedä, en välitä, selviydyin tähän asti niin miksen nytkään selviytyisi? 



 En yksinäni tähän asti päässyt... siitä olen varma.


 Tästä saan kiittää rakasta Emppuani, joka jaksoi soitella minulle. Minulla on paha tapa olla soittamatta ihmisille, kun väsyttää niin kamalasti.. henkisesti että fyysisesti.. Mutta Emppu on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Hän on antanut energiaa tuleviin päiviin ja asennetta jakson portfolion tekemiseen.
 

Jotkut saattavat närkästyä, kun en ole ottanut yhteyttä.. mutta hei, ihmiset: tämä on jäänyt tavakseni. Ja soitan aina ihmisille, kun siltä minusta tuntuu. Ja Empun ja perheen kanssa tulen parhaiten toimeen. Ja he ymmärtävät, etten ota joka päivä yhteyttä. Siitä he eivät loukkaannu... ja olen onnellinen siitä.
 
Ja onnekas <3.

stop excisting and start living.

Olin kadottanut itseni kesällä tähän nykypäivään asti.. Luulin löytäneeni itseni, mutta menetin itseni, kiittäen kesäpaikan pomoani. Kukaan ei ole polkenut itsetuntoani niin paljon kuin hän. Enkä ole itkenyt näin usein ja voimakkaasti jonkun ihmisen sanoista.

Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.

 Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista. 

Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja  pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä. 

Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa. 

Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...

Kiitän, rakkaat.... 

Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.

tasting my needs.

Kaksi yötä sitten heräsin pakottavaan tunteeseen:  

kaipasin lämpöä vierelleni. 

En kaivannut seksiä tai mitään himokkaita suudelmia.. Vain hentoja suudelmia, lämpöä, halauksia, käsiä jotka vaeltelisi vartalollani..  

Kaipasin kosketusta niin älyttömästi. 
Keneltäkään en voi vaatia tätä, kun en uskalla antaa ketä tahansa koskettaa ja suudella minua. Mutta mistä saan sen lohdun?  



Ja tiedän ja ymmärrän, ettei haaveilu auta, vaan pitää etsiä se henkilö, johon haluaa luottautua. Mutta etsimälläkään ei voi löytyä. 

Näin neljän vuoden sinkkuna voin sanoa, että se henkilö sattuu paikalle, kun sitä vähiten odottaa.

Olen kokeillut erilaisia ihmisiä, jutellut ja ihastunut. Mutta vain yhden kanssa olen antanut suukkoja. En anna vartaloani niin helpolla ja en kenelle tahansa. 

Joskus on tullut sellaisia tunnetiloja, että tekisi mieli vaan käydä kiinni ja antaa himoille vallan. Antaa vartalolle vallan tehdä oman halun mukaan...

Kaupungilla on tullut vastaan monen monta komeaa yksilöä, jotka voisi vaan kaapata mukaan.. Puhumattakaan niiden selkien leveydestä (myönnän, selkäfetissi <3).. 
Kosketuskiintiö ei oikein tule täyteen, vaikka itseään koskettaisi ties monta kertaa.

Loppujen lopuksi tarvitsen sen toisen osapuolen, haluan seikkailla toisen vartalossa kuin tutkimusmatkalla... 
Käydä läpi kukkulat, syventeet ja haistaa karkeaa ihon tuoksua. 
Tuntea sormenpäissäni karvojen karheus, luut nahan päältä ja huulien pehmeyden. 

Voi, miten kaipaan miehen vartaloa ... ja sen voimakasta ihon tuoksua.
Pitääkin olla vaativa maku miehiä kohtaan, kun en anna itseäni niin helpolla. : D
Mutta sainpa himoani purettua tekstiin,.. ainenkin osan.. ^__^;;

New road.

Sitä on tullut oltua Savonlinnassa kaksi viikkoa. Sainpa nähdä rakasta perhettäni, viettää aikaa ystävieni kanssa ja hoidettua kämppä- että kouluasiat pois alta. 
Mutta ne kaksi viikkoa menikin nopeasti. 

Tänään tuli purattua muuttopahvilaatikot ja laitettua tavarat omiin paikkoihin. Plus tuli siivottua ja puhdistettua vessa .. hyi hitto, miten pönttö voi haista... Ja nyt jumittelen tässä ja ihmettelen, mitä teen nämä viimeiset kaksi viikkoa. Haluaisin niin käväistä viikonloppuna Savonlinnassa, mutta mistä matkustamiseen menevä raha?
Oma rahatilanne on jo niin tiukalla, ettei ole varaa hengittää... Ja suunnitteilla olisi verhoilla sohva, ommella uudet koristetyynyt ja verhot kämppään. Ja tehdä iso kangastaulu, riippuen onko pingoitettu puukehyiksiin vai ommellaan päärmeet, johon pujotetaan puukeppi ja laitetaan roikkumaan. Huuuuhhhh... rahaa menee jo kankaaseen.. tai säästän rahan myöhempään aikaan.

Ja ajatella: koulukin alkaa parin viikon päästä ja vieläpä Muotoiluakatemia. Tittelikin jo kutittelee mukavasti kielessä, en voi vieläkään uskoa, että pääsin sinne. Tuntuu, että olen ottanut askeleen eteenpäin aikuisuuteen. Ja askeleen erakoitumiseen. Pitää se tottua olemaan yksinkin... Mutta saatan pummiutua jonkun luona, kun kaipaa aina ihmisen seuraa. ;D  Katsellaan, mitä tämä tie tuo tullessaan... olen samaan aikaan hämilläni että innoissani.. : 3

                                " Tämä päivä on aina täällä,
                                       huominen ei koskaan "