Loma häämöttää jo loppuaan. Enää huominen jäljellä lomaa.
Astuttuani kämppäni sisälle, tunsin hiljaisuuden menevän vartaloni lävitse ja tajusin olevani vihdoin yksin. Mikään ei tuntunut niin hyvälle kun ei tarvinnut olla toisen armoilla ja sai hengähtää.
Soittaa sitä musiikkia mitä halusit.
Ottaa vaatteet pois ilman mitään pelkoa.
Mennä nukkumaan silloin kuin haluaa.
Ihana vapaus.
Mutta sen tiedän, etten viihdy pitkään yksinäni.
Noin yhden vuorokauden tykkään ottaa etäisyyttä ihmisiin ja sitten alan kamalasti kaivata sosiaalista kontaktin ottamista.
Ja ikävästi huomasin, että en viihdy niin paljon äidin kanssa mitä viimeksi.
Äiti on minulle todella rakas...
mutta tuntuu, ettei hän kuuntele syvälle asti.
Ja kuinka hän purkaa turhautumisensa minuun.. jutellen summan mutikassa omasta asunnostaan sisustusharrastuksestaan ja vittuilee omasta kivustaan..
Mutta loman aikana hän ei ole kysynyt vakavasti minun vointiani.. Ei kertaakaan, koko viikon aikana..
Ja vain nämä lauseet jäi syvälle asti mieleeni.
"Ei kukaan nykyään kuuntele minua..."
"Olen läski, painan liikaa..."
"Kukaan mies ei välitä minusta, olen varmaan niin paska ihminen.."
"Sinä ja siskosi tuijotatte vaan omaa napaanne, ette oikein toisista ihmisistä välitä.."
Miten minä vakuutan omalle äidilleni, ettei hän ole läski ja hän todellakin on ihanin ihminen maailmassa..?
Ja miten pahalta tuntuu, kun oma äiti, se peruskallio elämässäsi ja se totuuden ääni, haukkuu sinua itsekkääksi ihmiseksi, vaikka kuinka yrität kuunnella hänen suruaan ja olla hyvä muille ihmisille.. ja koittaa olla se tuki ja turva..
En halunnut äidin edessä itkeä. Nielin sen ja vittuilin takaisin hymysuin. . .
Vaikka todellisuudessa se koski henkisesti niin paljon, etten saanut seuraavana yönä unta . . . ja ruoka ei maistunut koko päivänä.
Vaikka tämä tuntuu teille tyhmältä, mutta äitini on todella tärkeä ja hänen avullaan olen selviytynyt elämässäni. Ja haluan myös auttaa häntä....
Mutta nyt tunnen, että on aika olla vähän erillään ja ottaa itsenäisesti omat askeleet elämäänsä. Tosissaan, äidin uusi koti ei tunnu omalle turvapaikalle,.. vaan vankilalta hänen armoillaan. Hyvä, että pääsen pois sieltä muiden rakkaiden ihmisien luokse.
Kiitän heitä, olette Jumalan lahjoja minulle . .
10/22/2011
10/18/2011
Give me sorrow, I break it into love.
Loma on vihdoinkin tullut ja puolessa välissä ollaan.
Ja vihdoin ei tarvitse koulussa kärsiä yli 50 tuntia viikossa. Siinäpä on mukava jutella selviytymistarina ammattikorkeakouluun hakeville. Mutta seuraava jakso on sentään helppo, noin 20 tuntia viikossa ja hieman laskee/nousee tuntien määrä viikkojen rullatessa.
Loppujen lopuksi, ihmettelen vieläkin, miksen palanut pohjaan jakson aikana...?
Tunsin kovaa henkistä painetta, fyysistä väsymystä tulla kämpälle, ahdistuneisuutta tehdä koulutehtäviä huolella, koettaa tulla toimeen ihmisien kanssa..
Mutta ei.. Jaksoin kuin jaksoinkin.
Onko minusta tullut loppujen lopuksi vahva vai pystyn vain sietämään ankaraa painetta ja löytämään ne elämän pienet ilot?... Vai loppujen lopuksi en jaksanut enää välittää koulun liittyvistä paineista?.
En tiedä, en välitä, selviydyin tähän asti niin miksen nytkään selviytyisi?
En yksinäni tähän asti päässyt... siitä olen varma.
Tästä saan kiittää rakasta Emppuani, joka jaksoi soitella minulle. Minulla on paha tapa olla soittamatta ihmisille, kun väsyttää niin kamalasti.. henkisesti että fyysisesti.. Mutta Emppu on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Hän on antanut energiaa tuleviin päiviin ja asennetta jakson portfolion tekemiseen.
Jotkut saattavat närkästyä, kun en ole ottanut yhteyttä.. mutta hei, ihmiset: tämä on jäänyt tavakseni. Ja soitan aina ihmisille, kun siltä minusta tuntuu. Ja Empun ja perheen kanssa tulen parhaiten toimeen. Ja he ymmärtävät, etten ota joka päivä yhteyttä. Siitä he eivät loukkaannu... ja olen onnellinen siitä.
Ja onnekas <3.
Ja vihdoin ei tarvitse koulussa kärsiä yli 50 tuntia viikossa. Siinäpä on mukava jutella selviytymistarina ammattikorkeakouluun hakeville. Mutta seuraava jakso on sentään helppo, noin 20 tuntia viikossa ja hieman laskee/nousee tuntien määrä viikkojen rullatessa.
Loppujen lopuksi, ihmettelen vieläkin, miksen palanut pohjaan jakson aikana...?
Tunsin kovaa henkistä painetta, fyysistä väsymystä tulla kämpälle, ahdistuneisuutta tehdä koulutehtäviä huolella, koettaa tulla toimeen ihmisien kanssa..
Mutta ei.. Jaksoin kuin jaksoinkin.
Onko minusta tullut loppujen lopuksi vahva vai pystyn vain sietämään ankaraa painetta ja löytämään ne elämän pienet ilot?... Vai loppujen lopuksi en jaksanut enää välittää koulun liittyvistä paineista?.
En tiedä, en välitä, selviydyin tähän asti niin miksen nytkään selviytyisi?
En yksinäni tähän asti päässyt... siitä olen varma.
Tästä saan kiittää rakasta Emppuani, joka jaksoi soitella minulle. Minulla on paha tapa olla soittamatta ihmisille, kun väsyttää niin kamalasti.. henkisesti että fyysisesti.. Mutta Emppu on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Hän on antanut energiaa tuleviin päiviin ja asennetta jakson portfolion tekemiseen.
Jotkut saattavat närkästyä, kun en ole ottanut yhteyttä.. mutta hei, ihmiset: tämä on jäänyt tavakseni. Ja soitan aina ihmisille, kun siltä minusta tuntuu. Ja Empun ja perheen kanssa tulen parhaiten toimeen. Ja he ymmärtävät, etten ota joka päivä yhteyttä. Siitä he eivät loukkaannu... ja olen onnellinen siitä.
Ja onnekas <3.
8/24/2011
stop excisting and start living.
Olin kadottanut itseni kesällä tähän nykypäivään asti.. Luulin löytäneeni itseni, mutta menetin itseni, kiittäen kesäpaikan pomoani. Kukaan ei ole polkenut itsetuntoani niin paljon kuin hän. Enkä ole itkenyt näin usein ja voimakkaasti jonkun ihmisen sanoista.
Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.
Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista.
Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä.
Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa.
Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...
Kiitän, rakkaat....
Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.
Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.
Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista.
Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä.
Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa.
Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...
Kiitän, rakkaat....
Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.
tasting my needs.
Kaksi yötä sitten heräsin pakottavaan tunteeseen:
kaipasin lämpöä vierelleni.
En kaivannut seksiä tai mitään himokkaita suudelmia.. Vain hentoja suudelmia, lämpöä, halauksia, käsiä jotka vaeltelisi vartalollani..
Kaipasin kosketusta niin älyttömästi.
Keneltäkään en voi vaatia tätä, kun en uskalla antaa ketä tahansa koskettaa ja suudella minua. Mutta mistä saan sen lohdun?
Ja tiedän ja ymmärrän, ettei haaveilu auta, vaan pitää etsiä se henkilö, johon haluaa luottautua. Mutta etsimälläkään ei voi löytyä.
Näin neljän vuoden sinkkuna voin sanoa, että se henkilö sattuu paikalle, kun sitä vähiten odottaa.
Olen kokeillut erilaisia ihmisiä, jutellut ja ihastunut. Mutta vain yhden kanssa olen antanut suukkoja. En anna vartaloani niin helpolla ja en kenelle tahansa.
Joskus on tullut sellaisia tunnetiloja, että tekisi mieli vaan käydä kiinni ja antaa himoille vallan. Antaa vartalolle vallan tehdä oman halun mukaan...
Kaupungilla on tullut vastaan monen monta komeaa yksilöä, jotka voisi vaan kaapata mukaan.. Puhumattakaan niiden selkien leveydestä (myönnän, selkäfetissi <3)..
Kosketuskiintiö ei oikein tule täyteen, vaikka itseään koskettaisi ties monta kertaa.
Loppujen lopuksi tarvitsen sen toisen osapuolen, haluan seikkailla toisen vartalossa kuin tutkimusmatkalla...
Käydä läpi kukkulat, syventeet ja haistaa karkeaa ihon tuoksua.
Tuntea sormenpäissäni karvojen karheus, luut nahan päältä ja huulien pehmeyden.
Voi, miten kaipaan miehen vartaloa ... ja sen voimakasta ihon tuoksua.
Pitääkin olla vaativa maku miehiä kohtaan, kun en anna itseäni niin helpolla. : D
Mutta sainpa himoani purettua tekstiin,.. ainenkin osan.. ^__^;;
8/16/2011
New road.
Sitä on tullut oltua Savonlinnassa kaksi viikkoa. Sainpa nähdä rakasta perhettäni, viettää aikaa ystävieni kanssa ja hoidettua kämppä- että kouluasiat pois alta.
Mutta ne kaksi viikkoa menikin nopeasti.
Tänään tuli purattua muuttopahvilaatikot ja laitettua tavarat omiin paikkoihin. Plus tuli siivottua ja puhdistettua vessa .. hyi hitto, miten pönttö voi haista... Ja nyt jumittelen tässä ja ihmettelen, mitä teen nämä viimeiset kaksi viikkoa. Haluaisin niin käväistä viikonloppuna Savonlinnassa, mutta mistä matkustamiseen menevä raha?
Oma rahatilanne on jo niin tiukalla, ettei ole varaa hengittää... Ja suunnitteilla olisi verhoilla sohva, ommella uudet koristetyynyt ja verhot kämppään. Ja tehdä iso kangastaulu, riippuen onko pingoitettu puukehyiksiin vai ommellaan päärmeet, johon pujotetaan puukeppi ja laitetaan roikkumaan. Huuuuhhhh... rahaa menee jo kankaaseen.. tai säästän rahan myöhempään aikaan.
Ja ajatella: koulukin alkaa parin viikon päästä ja vieläpä Muotoiluakatemia. Tittelikin jo kutittelee mukavasti kielessä, en voi vieläkään uskoa, että pääsin sinne. Tuntuu, että olen ottanut askeleen eteenpäin aikuisuuteen. Ja askeleen erakoitumiseen. Pitää se tottua olemaan yksinkin... Mutta saatan pummiutua jonkun luona, kun kaipaa aina ihmisen seuraa. ;D Katsellaan, mitä tämä tie tuo tullessaan... olen samaan aikaan hämilläni että innoissani.. : 3
" Tämä päivä on aina täällä,
huominen ei koskaan "
Mutta ne kaksi viikkoa menikin nopeasti.
Tänään tuli purattua muuttopahvilaatikot ja laitettua tavarat omiin paikkoihin. Plus tuli siivottua ja puhdistettua vessa .. hyi hitto, miten pönttö voi haista... Ja nyt jumittelen tässä ja ihmettelen, mitä teen nämä viimeiset kaksi viikkoa. Haluaisin niin käväistä viikonloppuna Savonlinnassa, mutta mistä matkustamiseen menevä raha?
Oma rahatilanne on jo niin tiukalla, ettei ole varaa hengittää... Ja suunnitteilla olisi verhoilla sohva, ommella uudet koristetyynyt ja verhot kämppään. Ja tehdä iso kangastaulu, riippuen onko pingoitettu puukehyiksiin vai ommellaan päärmeet, johon pujotetaan puukeppi ja laitetaan roikkumaan. Huuuuhhhh... rahaa menee jo kankaaseen.. tai säästän rahan myöhempään aikaan.
Ja ajatella: koulukin alkaa parin viikon päästä ja vieläpä Muotoiluakatemia. Tittelikin jo kutittelee mukavasti kielessä, en voi vieläkään uskoa, että pääsin sinne. Tuntuu, että olen ottanut askeleen eteenpäin aikuisuuteen. Ja askeleen erakoitumiseen. Pitää se tottua olemaan yksinkin... Mutta saatan pummiutua jonkun luona, kun kaipaa aina ihmisen seuraa. ;D Katsellaan, mitä tämä tie tuo tullessaan... olen samaan aikaan hämilläni että innoissani.. : 3
" Tämä päivä on aina täällä,
huominen ei koskaan "
6/11/2011
No more dreaming.
Pakko myöntää, minulta on turha odottaa jokapäiväistä päivitystä täältä blogistani, kirjoitan tähän ajatukseni ja katson, mihin tämä etenee.
Tilanneraportti: kesätyö Kuopiossa, kämppä Neulamäellä.
Olotila: vakaa, mutta onnellinen . . . luulisin.
Kun en tuonut muuttokerrallani kannettavaa tai muuta viihdettävä suuren tavaralastin takia, minulla oli aikaa olla itseni kanssa. Ei mitään taustamusiikkia, ei telkkaria päällä keskustelemassa minulle... vain minä ja itseni.
Kävin sieluni matkan rauhassa ja koen itseni enemmän ja enemmän, jota olen työntänyt pois. En ole osannut tunnistaa itseäni, kuka aidosti olen. Mutta monta faktaa myönnän itsestäni: en osaa ottaa kunnolla ihmisiin yhteyttä, haluan jatkuvasti miellyttää, älyttömän tunnollinen töissä eikä voi sietää omia epäonnistumisia/vihreitä ja ottaa itseensä niin, että sielu ratkeaa. Vaikka virheet olisivat pienet ja vähäiset, koen ne suurina esteinä alussa, mutta rauhoitettuani en tajua, miksi vedin herneitä nenään yhdestä pienestä ongelmasta.
Mutta vaikka olisikin esteitä ja haasteita, kaipaan tällä hetkellä suurinta haastetta elämääni:
parisuhdetta.
Vaikka käsketään nauttia sinkkuudesta, en koe tätä elämäni parhaina hetkinä kun elämäkin on käyty n. 20%. Ei tässä mitään, sinkkuna voin keskittyä ystäviin ja omiin juttuihin. Mutta seurustelu saisi minut pitämään muihinkin ihmisiin yhteyttä. Se kasvattaisi minut että rikkoisi uudelleen ja uudelleen. Kuten sanotaan, ainoa tie on ylöspäin. . . eikä alaspäin ole enää paluutta. Voinko toivoa matkan varrelta turvan ja sydämelleni lämpimän sylin.? Onko liikaa pyydetty.?
Tilanneraportti: kesätyö Kuopiossa, kämppä Neulamäellä.
Olotila: vakaa, mutta onnellinen . . . luulisin.
Kun en tuonut muuttokerrallani kannettavaa tai muuta viihdettävä suuren tavaralastin takia, minulla oli aikaa olla itseni kanssa. Ei mitään taustamusiikkia, ei telkkaria päällä keskustelemassa minulle... vain minä ja itseni.
Kävin sieluni matkan rauhassa ja koen itseni enemmän ja enemmän, jota olen työntänyt pois. En ole osannut tunnistaa itseäni, kuka aidosti olen. Mutta monta faktaa myönnän itsestäni: en osaa ottaa kunnolla ihmisiin yhteyttä, haluan jatkuvasti miellyttää, älyttömän tunnollinen töissä eikä voi sietää omia epäonnistumisia/vihreitä ja ottaa itseensä niin, että sielu ratkeaa. Vaikka virheet olisivat pienet ja vähäiset, koen ne suurina esteinä alussa, mutta rauhoitettuani en tajua, miksi vedin herneitä nenään yhdestä pienestä ongelmasta.
Mutta vaikka olisikin esteitä ja haasteita, kaipaan tällä hetkellä suurinta haastetta elämääni:
parisuhdetta.
Vaikka käsketään nauttia sinkkuudesta, en koe tätä elämäni parhaina hetkinä kun elämäkin on käyty n. 20%. Ei tässä mitään, sinkkuna voin keskittyä ystäviin ja omiin juttuihin. Mutta seurustelu saisi minut pitämään muihinkin ihmisiin yhteyttä. Se kasvattaisi minut että rikkoisi uudelleen ja uudelleen. Kuten sanotaan, ainoa tie on ylöspäin. . . eikä alaspäin ole enää paluutta. Voinko toivoa matkan varrelta turvan ja sydämelleni lämpimän sylin.? Onko liikaa pyydetty.?
4/02/2011
Last week.
Kuopio ... Olen sinun luonasi enää viikon.
Työharjoittelu päättyy kohta puolin, arviointi tehdään ja kiidän takaisin Savonlinnaan.
Siinäpä sitten alkaa päättötyön teko...
Mutta tuntuu, että en ole tehnyt mitään erityisempää Kuopiossa kuin mitä ollut töissä. Jopa tehnyt ylityötunteja, kun asuntolassa en osaa viihtyä. Pitäisikö minun soittaa sille taksikuskille ja viettää hänen kanssaan biljatdi-ilta? Voisin myös pitää jonkun illan Empun kanssa.. sellaisen mahtavan. ; )
Ties milloin seuraavaksi nähdään...
Mutta tuntuu, että en ole tehnyt mitään erityisempää Kuopiossa kuin mitä ollut töissä. Jopa tehnyt ylityötunteja, kun asuntolassa en osaa viihtyä. Pitäisikö minun soittaa sille taksikuskille ja viettää hänen kanssaan biljatdi-ilta? Voisin myös pitää jonkun illan Empun kanssa.. sellaisen mahtavan. ; )
Ties milloin seuraavaksi nähdään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)