.road like meeting stranger.

Viime ajan tuntemukset ovat olleet aikamoiset:

Olen tuntenut:
- surua
- suurta iloa
- mielihyvää
- ahdistusta
- laiskuutta
- ja suurta nälkää kokea jotain uutta.



Opiskelut menee liian helposti ja tylsiksi, niin tämän hetkinen elämäntilanne on samassa tilassa. Tulee enemmän datailtua ja nähtyä ihmisiä enemmän. Tietenkään en ole laiminlyönyt koulutehtäviä esim. äidinkielen kirjoituksia. Kaikki on kirjoitettu, mitä on annettu tehtäväksi. Ovat vain tulostusta vaille valmis... mutta ongelmana on se, että koulussa ei saada aikaiseksi mitään. Päivänselvää teoriaa tunneilla, ryhmätyö kokoamista vaille valmis ja siihen ei mene kuin tunti aikaa tehdä 15-20 minuutin esitys. Ja ryhmätehtävän esittäminen alkaa 20.12. Että aikaa on... 





Joululahjoja aloittelen kohtapuolin tekemään, kunhan tuki pamahtaa tilille ja pääsee vihdoin ja viimein tekemään. : ) Ah, sitä tekemisen iloa! <3
Ja aikaakin riittää. : ) Sitten ongelmana on itse antaminen.. Hmmm.. pitää sitten lähettää postissa tai reissata. : D

Nyt voin toivoa, että koulu alkaisi hiljalleen mennä vaativammaksi, muuten menetän opiskeluhaluni.. Mutta eiköhän se tästä, pienmuotoinen loma on menossa ja muutaman viikon päästä alkaa joululoma. : ) <3 Omnom, jouluruokaa ja suklaata. <3...
(eiiiii,... en ole herkkusuu tai mitään...)

Näyttää olevan pienmuotoinen lumimyrsky menossa, toivotaan lunta nyt tälle kalsealle Suomelle.. ^__^ 

Deep breath & needle in the hearth

Loma häämöttää jo loppuaan. Enää huominen jäljellä lomaa.
Astuttuani kämppäni sisälle, tunsin hiljaisuuden menevän vartaloni lävitse ja tajusin olevani vihdoin yksin. Mikään ei tuntunut niin hyvälle kun ei tarvinnut olla toisen armoilla ja sai hengähtää. 

Soittaa sitä musiikkia mitä halusit. 
Ottaa vaatteet pois ilman mitään pelkoa. 
Mennä nukkumaan silloin kuin haluaa. 

Ihana vapaus. 

Mutta sen tiedän, etten viihdy pitkään yksinäni.
Noin yhden vuorokauden tykkään ottaa etäisyyttä ihmisiin ja sitten alan kamalasti kaivata sosiaalista kontaktin ottamista.
 
Ja ikävästi huomasin, että en viihdy niin paljon äidin kanssa mitä viimeksi.
Äiti on minulle todella rakas...
mutta tuntuu, ettei hän kuuntele syvälle asti.
Ja kuinka hän purkaa turhautumisensa minuun.. jutellen summan mutikassa omasta asunnostaan sisustusharrastuksestaan ja vittuilee omasta kivustaan.. 
 Mutta loman aikana hän ei ole kysynyt vakavasti minun vointiani.. Ei kertaakaan, koko viikon aikana..
Ja vain nämä lauseet jäi syvälle asti mieleeni.

"Ei kukaan nykyään kuuntele minua..."
 
"Olen läski, painan liikaa..."
 
"Kukaan mies ei välitä minusta, olen varmaan niin paska ihminen.."
 
"Sinä ja siskosi tuijotatte vaan omaa napaanne, ette oikein toisista ihmisistä välitä.."


Miten minä vakuutan omalle äidilleni, ettei hän ole läski ja hän todellakin on ihanin ihminen maailmassa..?
Ja miten pahalta tuntuu, kun oma äiti, se peruskallio elämässäsi ja se totuuden ääni, haukkuu sinua itsekkääksi ihmiseksi, vaikka kuinka yrität kuunnella hänen suruaan ja olla hyvä muille ihmisille.. ja koittaa olla se tuki ja turva.. 
 En halunnut äidin edessä itkeä. Nielin sen ja vittuilin takaisin hymysuin. . .  

Vaikka todellisuudessa se koski henkisesti niin paljon, etten saanut seuraavana yönä unta . . . ja ruoka ei maistunut koko päivänä.

Vaikka tämä tuntuu teille tyhmältä, mutta äitini on todella tärkeä ja hänen avullaan olen selviytynyt elämässäni. Ja haluan myös auttaa häntä....

Mutta nyt tunnen, että on aika olla vähän erillään ja ottaa itsenäisesti omat askeleet elämäänsä. Tosissaan, äidin uusi koti ei tunnu omalle turvapaikalle,.. vaan vankilalta hänen armoillaan. Hyvä, että pääsen pois sieltä muiden rakkaiden ihmisien luokse.
 
Kiitän heitä, olette Jumalan lahjoja minulle . .

Give me sorrow, I break it into love.

Loma on vihdoinkin tullut ja puolessa välissä ollaan.
Ja vihdoin ei tarvitse koulussa kärsiä yli 50 tuntia viikossa. Siinäpä on mukava jutella selviytymistarina ammattikorkeakouluun hakeville. Mutta seuraava jakso on sentään helppo, noin 20 tuntia viikossa ja hieman laskee/nousee tuntien määrä viikkojen rullatessa. 

Loppujen lopuksi, ihmettelen vieläkin, miksen palanut pohjaan jakson aikana...?
 
Tunsin kovaa henkistä painetta, fyysistä väsymystä tulla kämpälle, ahdistuneisuutta tehdä koulutehtäviä huolella, koettaa tulla toimeen ihmisien kanssa..
 

Mutta ei.. Jaksoin kuin jaksoinkin.


Onko minusta tullut loppujen lopuksi vahva vai pystyn vain sietämään ankaraa painetta ja löytämään ne elämän pienet ilot?... Vai loppujen lopuksi en jaksanut enää välittää koulun liittyvistä paineista?.


En tiedä, en välitä, selviydyin tähän asti niin miksen nytkään selviytyisi? 



 En yksinäni tähän asti päässyt... siitä olen varma.


 Tästä saan kiittää rakasta Emppuani, joka jaksoi soitella minulle. Minulla on paha tapa olla soittamatta ihmisille, kun väsyttää niin kamalasti.. henkisesti että fyysisesti.. Mutta Emppu on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Hän on antanut energiaa tuleviin päiviin ja asennetta jakson portfolion tekemiseen.
 

Jotkut saattavat närkästyä, kun en ole ottanut yhteyttä.. mutta hei, ihmiset: tämä on jäänyt tavakseni. Ja soitan aina ihmisille, kun siltä minusta tuntuu. Ja Empun ja perheen kanssa tulen parhaiten toimeen. Ja he ymmärtävät, etten ota joka päivä yhteyttä. Siitä he eivät loukkaannu... ja olen onnellinen siitä.
 
Ja onnekas <3.

stop excisting and start living.

Olin kadottanut itseni kesällä tähän nykypäivään asti.. Luulin löytäneeni itseni, mutta menetin itseni, kiittäen kesäpaikan pomoani. Kukaan ei ole polkenut itsetuntoani niin paljon kuin hän. Enkä ole itkenyt näin usein ja voimakkaasti jonkun ihmisen sanoista.

Hetki hetkeltä mureni usko omiin taitoihini, sosiaalisiin taitoihini... ja lopulta usko itseeni. Koetin työskennellä asiakkaiden edessä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kämpällä itkin pahan oloni pois ja jutellen rakkaille ihmisilleni. Tähän päivään asti inhottaa jo ajatella asiaa, mutta pitää se käsitellä. Pelkään pomoani sen verran, että välttelen näkeväni häntä. Aion rakentaa itseni uudestaan ja löytää itseni uudelleen. Vahvempana ja positiivisena.

 Loppujen lopuksi tämä päivä on mennyt miettiessäni, mitä minä oikeasti olen? Hyvät että huonot puoleni, mitä rakastan, mitä inhoan, mitä pelkään... tämä vei pitkän ajan pohtia asiaa, kun ei sitä ennen harrastanut itsensä tutkimista. 

Sen myönnän, että olen huono keskittymään, pienmuotoinen marttyyri, liian helposti loukkaantuva, huono pokerinaama ja  pidän itselläni pahan oloni, jolloin en osaa syödä kunnolla... Mutta taas rakastan perhettäni että ystäviäni yli kaiken, olen empaattinen, halailen ihmisiä joita en ole nähnyt vähään aikaan, kuuntelen ihmisiä mieluumin kuin puhun, haluan auttaa ja neuvoa ihmisiä elämässä eteenpäin, etteivät tekisi samoja virheitä kuten minä. 

Mutta koen ihmisen muuttuvan hiljalleen, kun elämä kohlii ja nostaa ylös. Kukaan ei ole täydellinen, niin siihen ei kannata tähdätä. Koettaa vaan olla sellainen, minkä kokee olevansa. 

Kiitän todella paljon ihmisiä, jotka ovat kulkeneet vierelläni eivätkä päästäneet irti minusta...

Kiitän, rakkaat.... 

Minä kiitän, että teitte minusta ihmisen.

tasting my needs.

Kaksi yötä sitten heräsin pakottavaan tunteeseen:  

kaipasin lämpöä vierelleni. 

En kaivannut seksiä tai mitään himokkaita suudelmia.. Vain hentoja suudelmia, lämpöä, halauksia, käsiä jotka vaeltelisi vartalollani..  

Kaipasin kosketusta niin älyttömästi. 
Keneltäkään en voi vaatia tätä, kun en uskalla antaa ketä tahansa koskettaa ja suudella minua. Mutta mistä saan sen lohdun?  



Ja tiedän ja ymmärrän, ettei haaveilu auta, vaan pitää etsiä se henkilö, johon haluaa luottautua. Mutta etsimälläkään ei voi löytyä. 

Näin neljän vuoden sinkkuna voin sanoa, että se henkilö sattuu paikalle, kun sitä vähiten odottaa.

Olen kokeillut erilaisia ihmisiä, jutellut ja ihastunut. Mutta vain yhden kanssa olen antanut suukkoja. En anna vartaloani niin helpolla ja en kenelle tahansa. 

Joskus on tullut sellaisia tunnetiloja, että tekisi mieli vaan käydä kiinni ja antaa himoille vallan. Antaa vartalolle vallan tehdä oman halun mukaan...

Kaupungilla on tullut vastaan monen monta komeaa yksilöä, jotka voisi vaan kaapata mukaan.. Puhumattakaan niiden selkien leveydestä (myönnän, selkäfetissi <3).. 
Kosketuskiintiö ei oikein tule täyteen, vaikka itseään koskettaisi ties monta kertaa.

Loppujen lopuksi tarvitsen sen toisen osapuolen, haluan seikkailla toisen vartalossa kuin tutkimusmatkalla... 
Käydä läpi kukkulat, syventeet ja haistaa karkeaa ihon tuoksua. 
Tuntea sormenpäissäni karvojen karheus, luut nahan päältä ja huulien pehmeyden. 

Voi, miten kaipaan miehen vartaloa ... ja sen voimakasta ihon tuoksua.
Pitääkin olla vaativa maku miehiä kohtaan, kun en anna itseäni niin helpolla. : D
Mutta sainpa himoani purettua tekstiin,.. ainenkin osan.. ^__^;;

New road.

Sitä on tullut oltua Savonlinnassa kaksi viikkoa. Sainpa nähdä rakasta perhettäni, viettää aikaa ystävieni kanssa ja hoidettua kämppä- että kouluasiat pois alta. 
Mutta ne kaksi viikkoa menikin nopeasti. 

Tänään tuli purattua muuttopahvilaatikot ja laitettua tavarat omiin paikkoihin. Plus tuli siivottua ja puhdistettua vessa .. hyi hitto, miten pönttö voi haista... Ja nyt jumittelen tässä ja ihmettelen, mitä teen nämä viimeiset kaksi viikkoa. Haluaisin niin käväistä viikonloppuna Savonlinnassa, mutta mistä matkustamiseen menevä raha?
Oma rahatilanne on jo niin tiukalla, ettei ole varaa hengittää... Ja suunnitteilla olisi verhoilla sohva, ommella uudet koristetyynyt ja verhot kämppään. Ja tehdä iso kangastaulu, riippuen onko pingoitettu puukehyiksiin vai ommellaan päärmeet, johon pujotetaan puukeppi ja laitetaan roikkumaan. Huuuuhhhh... rahaa menee jo kankaaseen.. tai säästän rahan myöhempään aikaan.

Ja ajatella: koulukin alkaa parin viikon päästä ja vieläpä Muotoiluakatemia. Tittelikin jo kutittelee mukavasti kielessä, en voi vieläkään uskoa, että pääsin sinne. Tuntuu, että olen ottanut askeleen eteenpäin aikuisuuteen. Ja askeleen erakoitumiseen. Pitää se tottua olemaan yksinkin... Mutta saatan pummiutua jonkun luona, kun kaipaa aina ihmisen seuraa. ;D  Katsellaan, mitä tämä tie tuo tullessaan... olen samaan aikaan hämilläni että innoissani.. : 3

                                " Tämä päivä on aina täällä,
                                       huominen ei koskaan "

No more dreaming.

Pakko myöntää, minulta on turha odottaa jokapäiväistä päivitystä täältä blogistani, kirjoitan tähän ajatukseni ja katson, mihin tämä etenee. 
Tilanneraportti: kesätyö Kuopiossa, kämppä Neulamäellä.
Olotila: vakaa, mutta onnellinen . . .  luulisin.
Kun en tuonut muuttokerrallani kannettavaa tai muuta viihdettävä suuren tavaralastin takia, minulla oli aikaa olla itseni kanssa. Ei mitään taustamusiikkia, ei telkkaria päällä keskustelemassa minulle... vain minä ja itseni.
Kävin sieluni matkan rauhassa ja koen itseni enemmän ja enemmän, jota olen työntänyt pois. En ole osannut tunnistaa itseäni, kuka aidosti olen. Mutta monta faktaa myönnän itsestäni: en osaa ottaa kunnolla ihmisiin yhteyttä, haluan jatkuvasti miellyttää, älyttömän tunnollinen töissä eikä voi sietää omia epäonnistumisia/vihreitä ja ottaa itseensä niin, että sielu ratkeaa. Vaikka virheet olisivat pienet ja vähäiset, koen ne suurina esteinä alussa, mutta rauhoitettuani en tajua, miksi vedin herneitä nenään yhdestä pienestä ongelmasta.
Mutta vaikka olisikin esteitä ja haasteita, kaipaan tällä hetkellä suurinta haastetta elämääni: 
parisuhdetta.
Vaikka käsketään nauttia sinkkuudesta, en koe tätä elämäni parhaina hetkinä kun elämäkin on käyty n. 20%. Ei tässä mitään, sinkkuna voin keskittyä ystäviin ja omiin juttuihin. Mutta seurustelu saisi minut pitämään muihinkin ihmisiin yhteyttä. Se kasvattaisi minut että rikkoisi uudelleen ja uudelleen. Kuten sanotaan, ainoa tie on ylöspäin. . . eikä alaspäin ole enää paluutta. Voinko toivoa matkan varrelta turvan ja sydämelleni lämpimän sylin.? Onko liikaa pyydetty.? 

Last week.

Kuopio ... Olen sinun luonasi enää viikon.

Työharjoittelu päättyy kohta puolin, arviointi tehdään ja kiidän takaisin Savonlinnaan. 

Siinäpä sitten alkaa päättötyön teko...
Mutta tuntuu, että en ole tehnyt mitään erityisempää Kuopiossa kuin mitä ollut töissä. Jopa tehnyt ylityötunteja, kun asuntolassa en osaa viihtyä. Pitäisikö minun soittaa sille taksikuskille ja viettää hänen kanssaan biljatdi-ilta? Voisin myös pitää jonkun illan Empun kanssa.. sellaisen mahtavan. ; ) 

Ties milloin seuraavaksi nähdään...

 

My top 3 man ; )

Nyt voisin vetäistä tähän väliin positiivisempaa tekstiä, on minulla muutakin elämää kuin työharjoitteluni ^__^;;

Ajattelin listata miehistä, jotka komeudellaan että lahjoillaan ovat vallaneet sydämeni. <3 Joten jaan tämän ilon teidän kanssanne ja toivon, että joku näistä namuista valtaisi teidänkin sydämenne.
Creditsit Sinille. ; )
  
HUOM! Miehet eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ne vain tulevat mieleen omassa tahdissa.. : D

1. Yusuke Yamamoto

Japanilainen (d44) näyttelijä ja malli,.. Ja vieläpä 23-vuotias! : D Vaikka jätkä on 180cm pitkä, hän on niin pieni.. -__- (vartalon ympärys eli navan kohdalta 66 cm.. O__o)
 

Grauu~, mikä yläkroppa. ; )

Mutta anyways, why I like this guy?
Seksikäs kroppa, komeat piirteet, ihanan mehevät huulet, ääni niin taivaallinen kuin kissan kehräys ja lahjakas näyttelijä näytellen naisfobiasta kärsivästä meikkaavasta miehestä väkivaltaan turvautuvaan kovikseen. Siis C'mon! Kuka voisi kieltäytyy tuollaisesta herkusta? <3^__^ Huomasin hänet ensimmäistä kertaa Hana Kimi-sarjasta, en noteerannut kun hän esitti sivuroolia ja oli aika emo.. : D Mutta mitä enemmän hän esiintyi, siinäpä kiinnostus laukesi ; ) <3
Pitäisi alkaa seurata Ninkyo Helper:iä, hän näyttelee siinä vanhainkodin työntekijää.. x)

Man with every hair colour. ; )

2. Adrien Brody
 
Yhdysvaltalainen 38-vuotias näyttelijä & malli, voitti Oscarin (paras miespääosa, 2003)

  
Näin hänet ensimmäistä kertaa King Kong-elokuvassa ja heti huomioni kiinnittyi häneen nenäänsä ja katseensa.
Siis hänen nenänsä,... jotenkin niin ihastuin sen muotoon ja huomasin, miten komeat kasvonpiirteet ovat.. Ja hänen silmät.. Ah! <3
Hänen äänensä on värisyttävän matala, mutta samalla lempeä. Ja katsekin on viettelevä, melkein mysteerinen ;) Pitäisi alkaa katsoa Splice-elokuvaa.. mutta se vaikutti olevan sci-fi / kauhu, niin en oikein lämmennyt ajatukselle... -___-;; Ja mielellään katsoisin sen jonkun kanssa, kauhut vievät minulta maun kun katson sen itsekseen. Mutta komistus mikä komistus, kropasta puhumattakaan ; ) <3

 

Ah, mikä hymy <3 ... ja kroppa ; )

3. Koji Seto

Japanilainen 23-vuotias näyttelijä, malli ja laulaja. Tehnyt muutamia draamoja Yusuken kanssa, joten sen kautta bongasin tämän lapsikasvoisen komistuksen. ; )

Alkuun en hänellekään sykähtynyt, mutta nähdessään hänen näyttelevän enemmän alkoi kiinnostus pamahtaa heti. Ja kuullessaan hänen laulavan eräässä draamassa suorastaan hämmennyin hänen lahjakkuudestaan.. ja komeudestaan <3 Hänen huulensa ovat aika erikoiset, mutten kiellä ettei olisi seksikkäät. ; ) Ja hän on aika ilmeikäs, One Piece - fani (^u ^), huumorintajuinen ja aika rento jätkä : D Ehkä ensimmäinen näyttelijä, johon en ihastunut ulkonäköön vaan luonteeseen ja näyttelemisen lahjaan. : )

Casual look.

Aika kissamainen ilme ; )

  

Ja tämä kappale se vaan soi päässä, kuunnelkaa samaan aikaan kun katselette näitä kuvia <3

Harha-askel.

Kaunis torstai-päivä.
Päivä alkoi normaalisti kuten jokainen aamu: syön, vähän käyn koneella, pakkaan ruuan valmiiksi, lähden töihin... mutta päättyy erilaisesti.

Töiden lomassa laittaessani jakkupuvun hihoja kiinni, sydämeen alkaa puristaa. Ilma tuntui raskaalta, päähän veri ei kierrä, heikottaa..
Koetin istahtaa aloilleen monta kertaa, mutta heti olon helpottaessa jatkoin hommia... ja muutaman minuutin päästä olotila tuli takaisin. Ajattelin tämän menevän ohi aikanaan, niin väistin sen pahan oloni. Mutta sitten sydämeen iski viiltävä kipu. Pomo huomasi valkoisen kalpeuden kasvoillani ja käski mennä lattialle lepäämään ottaen ohuen patjan, peiton ja tyynyn mukaan. Vaikka kuinka lepäsin ja jatkoin hommiani, se ahdistava tilanne tuli takaisin. Kiitän sitä ihanaa asiakasta (joka on sairaala-alan opettaja), joka huomasi olotilani ja käski tulemaan mukaan vieden minut sairaalaan. . . 
 
Vaikka loppujen lopuksi tiesin, ettei sieltä löydetä syytä tähän olotilaani.

Sairaalalla perillä odotin vuoroani kiltisti, mieshoitsu otti vastaan, otettiin EKG, kuunneltiin hengityksen kulkemista, kyseltiin samoja kysymyksiä mitä moni muukin kysyisi ja vietiin odottamaan lääkäriä. Ne pitkät kaksi tuntia olivat ahdistavat, kun sydän tuntui erittäin riutuneelta ja väsyneeltä.. ja en ole syönyt seitsemään tuntiin mitään. Tyydyin Jaffa-limppariin, mitä pystyin ostamaan kolikoilla.
Mutta lääkärin vastaanotolla nuori nainen tutki minut ja sanoi minulle suoraan, ettei minulla ole mitään vaivaa sydämessä: syke normaali ja hengitystiet kunnossa.

Siinäkö kaikki?
Miksi jotenkin alusta asti tiesin ettei löytyisi mitään, mutta silti olin todella pettynyt ja tyytymätön?

En osannut pidätellä itkuani ja naislääkäri hämmästyi olotilaani. "Miten minä saan sinut piristymään, ettei sinun olotila pahentuisi?"

Vitun hyvä kysymys, laitan vaan feikin hymyn, menen vessaan ja itken turhautumiseni pois.
Kelpaako?

Mutta päivä ei mennyt pilalle, sen sijaan menin taksikyydillä takaisin töihin ja taksikuski oli niin mukava (+komea<3), että kuunteli tämänpäiväisen olotilani ja antoi numeronsa minulle:
"Jos joskus tarvitset taksikyytiä, niin voimme jutella lisää sairauksista ;)"

Miten joku päivä voi oikeasti kääntyä päälaelleen? : D Olen vieläkin hämmentynyt päivän onnistumisesta...
Mutta päädyin lopulta siihen tulokseen, etten ole viime aikoina syönyt tarpeeksi, tehnyt ylitöitä ja nukkunut muutamia päiviä viikossa huonosti..
 
Aloitan läskikuurin, muuta en keksi.

.a day like all days.

Elämäni ja viikonpäivät täällä Kuopiossa olivat alussa kamalan ahdistavia...
Tuntui, etten koskaan tottuisi elämään yksinäni, ei minusta olisi siihen. Tarvitsen sen tutun ihmiskontaktin, melkein joka päivä. Saan jutella hänelle, kertoa huolet tai vaivat ja nauraa ilosta.  

Mutta kuuden viikon jälkeen alan tasaantua. Pari kertaa viikossa tulee soitettua perheelle tai muutamille ystäville, mutta ei sen enempää.  Kerääntyneet stressit ja ahdistukset väistyvät datailessani japanilaista draamaa, että näillä mennään. : )

Työssäharjoittelu on tuntunut mukavalta ja samaan aikaan rankalta. Mutta opinpa raa'an koulutuksen kautta ja se on parempi. Tuleepahan oltua töissä melkein yhdeksän tuntia putkeen ilman että hommat loppuvat siihen. Pomokin joka päivä komentaa minua menemään asuntolaan, etten työskentele itseäni henkihieveriin,... mutta mitä jos en halua asuntolaan? Minä niin viihdyn töissä..
Mutta en oikein asuntolassa. Se ei tunnu kodilta eikä turvapaikalta.. Vain paikka, jonne on pakko mennä lepäämään. Vain kolme viikkoa töitä niin palaan takaisin kotikaupunkiin ja päättötyön pariin.
Can't wait to start sewing at school. <3

.when fear cuts your heart.

Pelko on inhottava asia... Se on kahle,.. et pääse siitä irti, se iskee väärään aikaan ja voimakkaasti..

Ja itse olen koettanut päästä omasta pelostani eroon:

minä pelkään humalaisia miehiä... ihan älyttömästi.
Syy pelkoon on menneisyydestäni: noin kuusi tai seitsemän vuotta sitten äitini tutustui mukavaan mieheen; ystävällinen, piti meistä lapsista, vei meidät Tykkimäkeen kesäisin...
Mutta miehen todellinen puoli tuli esiin... Hän on narsisti.
Hän hakkasi äitiä (hakkasi silloin kun emme nähneet), humalapäissään huusi meille, piti melua yllä...
Muistan sen isänpäivän, kun tämä mies tuli humalapäissään vihaisena kotiin...
Tyytymätön, ettei hänelle leivottu kakkua ja keitetty kahvia...
Ja muistan, miten äiti tuli meidän seuraan piirtämään,.. muistan äidin kyyneleet ja sen tuskan kasvot, jotka toivoivat tämän painajaisen loppuvan.   

Minua pelotti,.. niin paljon, etten tiennyt, miten pelastaa äidin tuosta hirviöstä...

Lopulta siskon, veljen ja äidin kanssa muutimme toiseen asuntoon ja mies jätti meidät rauhaan.. Ja niin me luulimme. 

Tähän päivään asti eron jälkeen mies on yrittänyt lähettää tekstiviestejä muutaman kerran kuussa äidillemme; haukkunut häntä, seksuaalisesti vietellä, kohottaa hänet maasta taivaisiin ja puhui meistä lapsista eroottiseen sävyyn.. Näitä viestejä on tullut jo viisi vuotta, eikä ne tunnu loppuvan.
Kun tapasin tämän miehen nuorena, siinä samalla rakentui kuvani mieheistä.. ja lopulta rakentui pelkoni, jonka olemassaoloa en aikaisemmin tajunnut...
 
Olen vain sulkenut sen sydämeeni ja vältellyt ottamasta sitä päivänvaloon.
 
Mutta pelkoni on vahvistunut, jos harjoittelupaikkaani tuli asiakkaaksi tulee vahvalle alkoholille tuoksuva, humalainen, aikuinen mies hieman korotetulla äänensävyllä, peitän paniikkini ja koetan palvella asiakasta säädyllisesti. Ja kun asiakas häipyy, karkaan vessaan ja itken hysteerisesti ahdistukseni pois. Minusta ei olisi yksinään baariin menijäksi.. Ties minkälaisen kohtauksen saisin ...
Mutta tämä on taakka, jota joudun kantamaan. En voi vältellä juoppoja juurikaan missään maassa, niitä on väkisin kaikkialla.

Haluaisin vain pärjätä enkä pelätä mitään...

A Moment.

Päivät voivat heittää täydellisen käännöksen pienestä iloisesta teosta;

menin ystäväni kanssa Kuopion museoon ja vietettiin mahtavaa aikaa näpsimällä kuvia (vedimme todella lunkisti ; ]). Vietettiin sitten loppuilta pelaamalla Need For Speed Undergroun 2:sta. ; ) Kiitän häntä seurastaan <3 Hän saa aina minut paremmalle tuulelle, vakavammalla että hyvällä tavalla. Tämä biisi kuvastaa olotilaani tänä päivänä. ^__^ please enjoy, as much as I do <3



"I'm picking up a blossom, I pin it on the wall."

. Sävel .

                                Musiikki on ollut elämäni aikana todella tärkeä:

kun tunsin itseni hyljätyksi ja puristettu sisältä kuivaksi, musiikki vapautti tuskani metallin huudoilla ja lievitti ahdistustani
kun tunsin onnen ja ilon leviävän hymyksi kasvoissani, musiikki antoi rytminveren jalalleni ja lauloi iloni sävelmää sydämeni tahdissa.
kun tunsin sieluni leviytyvän vartaloni lävitse ja harmonian tasapainoittavan mieleni, musiikki avarsi ympäröivän maailman ja kaunisti harmaan elämäni.

Mutta eräänä iltana ystäväni kysyi kysymyksen:
"Onko sinulla itseäsi kuvastavaa kappaletta?"
En ole koskaan miettinyt asiaa, elämässäni on pyörinyt monta sataa kappaletta ja jokainen kappale on tärkeä...

Mutta onko mitään kappaletta, joka kuvastaisi tätä pientä rikkinäistä ihmistä?
 

Alussa koin erään kappaleen kertovan minun tunnetilanteestani, mutta täysin toinen kappale eksyi polulleni ja ensimmäisellä kuuntelukerralla näin itseni kappaleessa. Haluan jakaa sen kanssanne:

                           "Wanna be one of the beautiful people..."

welcome to my garden.

Pitkän pohdinnan jälkeen eksyin blogiin kirjoittamaan omia tuntemuksia ja päivän mietteitä.
En olisi uskonut päättyväni tänne, itse kirjoittajana. Olen aina jutellut asiat läpi jonkun tärkeän elämässäni olevan ihmisen kanssa tai sulkenut sisäisen tuskani/ahdistukseni sydänlokerooni. On siellä tuntunut, ettei se kestäisi tätä painetta, jota koen välillä.. Mutta thank God, minulla on paljon rakkaita ihmisiä, jotka suostuvat kuuntelemaan minua.
Kirjoittelen siis blogiin... joskus tai useammin viikon aikana. Miltä fiilikset tuntuvat, miten jaksan.
Mutta sisältöä tulee ollessani (melkein) yksin täällä suuressa kaupungissa, kun tekemisen puute iskee. : )
First day, first step... I take the challenge.